Iltapuhteella

Illansuussa pistäytyivät muutamat lapsenlapset isänsä kanssa katsomaan, mikä on tilanne ruohonleikkurin kanssa. Se tarvitsi vain vähän apua lähteäkseen käyntiin ja kävikin sitten moitteettomasti. Seitsemänvuotias tahtoi  oikeasti leikata vähän ruohoa. Mutta mutta sanoimme me aikuiset. Hän sai kuitenkin luvan käynnistää koneen. Ja hän tekikin sen aivan itse, vaikka ei vielä ylety kytkimeen ja istuimelle samanaikaisesti niinkuin pitäisi. Hänellä oli oma konstinsa, painaa kädellään istuinta, nousta seisomaan ja painaa jalalla kytkintä ja samalla vääntää avaimesta kone käyntiin. Sitä ennen tietysti hän tarkisti, että ei leikkuri ole leikkuuasennossa ja että moottori on kytkettynä vapaalle. Kun hän sen oli tehnyt, hän samantien pani pakin päälle ja peruutti sopivasti nurmikon reunaan, pani ykkösen päälle ja leikkurin ja alkoi leikata ruohoa! 

Minä famo olin aivan imponeerattu ja vaikuttunut! Että poika osaakin! Hänellä oli otteet kuin tottuneella konkarilla ajellessaan ruohoa poikki rauhallisesti, kiirehtimättä ja keskittyneesti.  Mikä luonnonlahjakkuus! Mikä tarkkaavaisuus ja mikä kyky oppia. Hän onkin aina kiinnostunut kaikesta, mitä tehdään ja varsinkin, mitä isänsä tekee ja haluaa olla kaikessa mukana auttamassa ja tekemässä.

Kaksoissisar opetteli ajamaan Monkeya, munkkia, isänsä turvallisessa ohjauksessa.

Iso sisko ja kaksoisveli katsovat kiinnostuneena, kuinka se ajaminen sujuu. Veli on lopettanut ruohonleikkaamisen ja haluaa nähdä, tarvitaanko apua ja hyviä neuvoja. Iso sisko on vain muuten iloinen.

Ja mikä on ollessa, kun ilta-aurinko paistaa ja on kaunis keväinen ilta! Ei vielä kovin lämmin, mutta aivan sopiva ulkonaoloon. Mutta aika kului, pian oli lähdettävä kotiin valmistelemaan nukkumaanmenoa, huomenna oli taas herätys kouluun.