Pieni lasinen kynttilänjälka

...ei ole mikä tahansa kynttilänjalka. Se voi kertoa tarinan siitä, minkälaista oli sotien jälkeisessä Suomessa lähteä ns. opintielle. Jos joku olisi kiinnostunut asiasta, voisin kertoa tässä tarinan lyhyesti.
Siihen aikaan käytiin kansakoulua, joka olikin lähes jokaisessa kylässä. Vaikka kouluja olikin nykykatsannon mukaan paljon, saattoi koulumatka venyä useiden kilometrien mittaiseksi, joka oli käveltävä aamuin illoin. Ei ollut koulukyytejä, ei ollut maanteitä eikä ollut tiheitä linja-autoreittejä. Näin lähti tämänkin kynttilän omistaja koulutielle aamuisin pimeässä, usein kannettavan lyhdyn valossa, loputtoman pitkältä tuntuvalle koulumatkalleen. Koulu alkoi yhdeksältä, matkaa oli seitsemän kilometriä yhteen suuntaan. Kesällä kävellen, talvella hiihtäen. Koulu aloitettiin silloinkin seitsemän vanhana, tai samana vuonna, kun täytti seitsemän vuotta.
Kun oli käyty neljä tai viisi luokkaa kansakoulua, voi mennä pyrkimään keskikouluun, jos halusi opiskella pitempään kuin kansakoulun läpi. Ja jos oli "lukupäätä". Tämän kynttiläjalan omistajallekin opettaja suositteli oppikouluun pyrkimistä , hän meni pyrkimään ja sattui pääsemään sinne uuteen kouluun. Hän oli silloin 11 vuotias. Tämä tiesi sitä, että oli muutettava pois kotoa kouluviikoksi. Uuteen kouluun oli kuljettava veneellä kesäisin, talvella jäitä pitkin. Se katsottiin liian rasittavaksi ja epävarmaksi kulkea joka päivä, joten asunto oli hankittava lähempää koulua, jossa sitten piti viettää kouluviikot. Siihen aikaan käytiin koulua lauantainakin. Kotiin pääsisi siis lauantai-iltapäivällä ja kouluun oli taas lähdettävä viimeistään maanantaiaamuna.
Asunto järjestyikin n. neljän kilometrin päässä koulusta pitäjän pappilasta. Pieni koululainen sai jakaa huoneen papin tyttären kanssa pappilan valtavan rakennuksen vintissä. Mutta ei haluttu velvoittaa pappilan sisäkköä valmistamaan ruokaa "ulkopuoliselle", joten koululainen sai itse huolehtia syömisistään, mikä tarkoitti sitä, että kotoa otettiin mukaan kerralla kaikki, mitä viikolla tarvittaisiin. Tuoretta maitoa hän sai noutaa pappilan vuokralaisen navetasta iltalypsyn aikaan pienellä maitokannullaan. Näin sitten elämä asettui uusiin uomiinsa. Vuosi kerrallaan kului. Ja kului viisi vuotta. Silloin tuli keskikoulu suoritettua. Koulun päättyessä tarjosi ruustinna kahvit koululaiselle ja hänen vanhemmilleen pappilan ruokasalissa.  Tuolloin hän antoi pieneksi muistoksi tämän lasisen kynttilänjalan koululaiselle, joka oli venähtänyt jo lähes aikuisen mittaan.
Opintie jatkui sitten taas kauempana. Oli pyrittävä lukioon, jota ei paikkakunnalla silloin vielä ollut. Lukiopaikkakunnaksi valikoitui lähin kaupunki, jonne oli noin sata kilometriä matkaa.
Mutta se onkin jo toinen tarina.