Innoitusta ja rajojensa tuntemista

Eilen  kävi taas niin, että intouduin tekemään enemmän kuin mihin voimavarani riittävät.
Oli niin ihanan lämmin syksyinen ilma, oikeastaan kesäinen, että oli mentävä ulos ja niin muodoin sitten lähdin katsomaan tekemistä itselleni pakollisten aamupäiväkuvioitten jälkeen. Siis pakollisten, jotka nyt sattuivat osumaan tälle päivälle.
Jääkaappi kaipasi täydennystä. Siksi oli lähdettävä ajelemaan ja samalla vein lähikaupan luona olevaan  kierrätykseen mitä oli vietävää, tetroja, kissanpurkkeja, muovipulloja, jugurttipurkkeja, lehtiä. Ja kun kerran olin matkalla, päätin lähteä tankkaamaan. Se on tehtävä kaupungissa, koska lähempää en saa 98-oktaanista. Pakko saada sitä, kun edelliskerralla otin 95-oktaanista. Ja samalla, kun olin kaupungissa, kävin siellä myös kaupassa.
Okei, se siitä.
Mutta piti kertoa, mitä intouduin tekemään sitten. Halusin  siirtää erään ruusun terassin eteen ja rupesin kaivamaan istutuskuoppaa, hain ruusun toisesta paikasta jo odottamaan. Mutta syntyi ongelma: juuri siitä, mihin halusin sen istuttaa, paljastuikin  iso kivi maan uumenista. Mitä tehdä? Kokeilin, kuinka iso se on. Kyllä sain sen liikkumaan hiukan. OK. Sitten vain kankeamaan sitä ylös. Täytyi hakea rautakangen ja lapion lisäksi neljä muuta kankea, ennenkuin kivi hissukseen alkoi kohota maan reunan tasalle. Siitä sitten sain sen keikautettua ulos kuopastaan. Vaati tietysti hiukan voimia ja vastapainoa kangen päähän ja - hikeä! Mutta ruusu pääsi uudelle paikalleen. Ja lisäksi toinen ja vielä kaksi tuijaa sai uuden olinpaikan.
Kyllä se kiven ylös vääntäminen voimille otti, mutta samalla nautin tällaisesta ponnistelemisesta. Olen usein miettinyt, mistä se johtuu,  omasta halusta, kasvatuksesta, ympäristöstä, geeneistä?
Olen tullut siihen tulokseen, että itselläni  kaikki istuu jo geeneissä. Olen tehnyt sen verran sukututkimusta, että tiedän esi-isieni asustelleen samoilla seuduilla kolmesataa vuotta ja koko ajan he ovat työskennelleet maan parissa, etupäässä torppareina. Vanhin kantaisä oli ruotusotilas 1700-luvulla,  joka asusteli sotilastorpassaan ja viljeli maata, silloin kun ei ollut sotimassa. Hän elikin pitkän elämän mökissään. Hänen poikansa ja pojanpoikansa viljelivät maata, pojanpojan tytär oli naimisissa myös sotilaan kanssa, joka kuului sen ajan ruotulaitoksen Suomen tarkk´ampujapataljoonaan.
Ja niin ketju jatkuu aina nykypäiviin saakka. Ei siis ihme, että viihdyn maalaistouhuissa. Se on kropassa. Vaikka mitään pakkoa ei olekaan. Voisin antaa muiden tehdä, mutta kun en halua. Kun juuri se tekeminen on se  hauska pointti.
Katsoin muutaman Eesti kamrat- ohjelman. Siinä haastateltiin kirjailija Jaan Kaplinskia, joka totesi, että kun on saanut talonpojan kropan, sitä on käytettävä ja niin hän nautti mökillään puitten pilkkomisesta ym moninaisesta tekemisestä.  Taitaa olla minulla sama asia. Mielelläni en esim. loju auringossa, se rasittaa enemmän kuin  jokin tekeminen.
Piti kertomani myös, että  maalla on hienoa asua, kun saa poimia luonnon antimia suoraan kasvupaikalta Varsinaista lähiruokaa siis. Omenoita on voinut käyttää ruuanlaittoon. Vaikka minun omenapuuni ei ehkä parhainta laatua ole siihen, se kun on aikainen Valkea kuulas. Perunoita kasvatin myös sen verran, että sanoa saan. Toissapäivänä ajaessani ruohonleikkuria huomasin kantarelleja metsässä ja  poimin ne pois. N. pari litraa puhdistettuina sain hetkessä. Ajoin leikkurin talliin ja rupesin laittamaan sienistä syömistä! Olen nyt syönyt sieniä toissapäivänä, eilen, vielä tänään ja vehkä huomennakin. Käytännöllistä! Ja myös hyvää! Eikä ole E-lisukkeita. Kuinka sitten on bequerellien laita, niistä ei nykyään enää puhuta mitään.