Toisinaan saarella asuminen käy ahdistavaksi, tuntuu, että on kuin vankina. Jokaikinen tienpätkä päättyy rantaan... Jos haluaa muualle, on joko lähdettävä uimaan, soutamaan, purjehtimaan, ajelemaan veneellä tai tilattava autopaikka ja hytti matkustajalaivalta. Spontaanisti ei pääse muutamaa kymmentä kilometriä kauemmaksi.
Alussa tuo suljetun paikan kammo tuntui enemmän, nyt kymmenien vuosien päästä enää harvoin. Kun sellainen joskus yllättää, tai kaukokaipuu tai halu päästä muualle, ajelen lenkin lauttasatamaan aistimaan siellä tuntuvaa lähdön tunnelmaa, vaikka ei laivoja juuri sillä hetkellä olisikaan satamassa. Tänään on kaunis aurinkoinen päivä, ihmiset hymyilevät ja minulla oli muutenkin asiaa kaupunkiin niin poikkesin samalla tässä monen kaukokaipuun lähtöpisteessä.
Vaikka ei yhtäkään matkustajaa eikä laivaa ollut paikalla, voi aivan konkreettisesti aistia matkustamisen tunnelman. Nyt on kaikki pysähdyksissä, vain meri lainehtii satamassa vapaana.
Näitä pitkiä landgongeja pitkin matkustajat kiiruhtavat ensin laivasta ulos, sitten uudet matkustajat sisään, samalla kun autojonot alhaalla odottavat, että laivasta tulevat autot pääsevät kaikki ulos ja sitten odottavat saavat ajaa sisään.
Tammikuun pakkasillakin sataman vesi pysyy ja pidetään sulana. Autolautan ramppi pistää esiin laiturista. Taustan taloissa asuvilla on hienot näköalat satamaan. Aina kaikki eivät ehkä kuitenkaan ole pelkästään iloisia kesän vilkkaasta laivaliikenteestä, vosin kuvitella.
Matkustajien sisäänmenohalli, toinen niistä. Taustalla näkyy purjelaiva Pommernin korkeat mastot, se on nykyään museolaivana.
Toisen satamarakennuksen sisääntulo matkustajille. Ankkuri kertoo omaa tarinaansa.
Nämä rakennukset ja rakennelmat lienevät monille lukijoille tuttuja. Ehkäpä ne herättävät vähän kaukokaipuun tunnelmia näin kevään korvalla.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar