Lauantaiaamu

Sade rapisee hiljaa katolle ja ränneihin. Sataa sen verran, ettei viitsi ulkona olla. Kävin kyllä kompostilla ja keräilyastialla, mutta kastuin jo niin paljon, etten viitsinyt kauemmas mennä, enkä enempää tehdä.
Parempi odotella kuivempaa ilmaa. Jos ei tänään, niin huomenna ja jos ei huomenna niin ylihuomenna.
Sain eilen yllätysvieraan, joka toi tullessaan vadillisen poimimiaan luumuja. Olen niitä napsinut eilisen illan aikana huomattavan määrän. Eilen paistoi lämmin aurinko terassille ja istuimme siellä hyvän tovin muistellen  menneitä ja meidät jo tänne jättäneitä. Hänkin on jäänyt leskeksi pari kuukautta sitten. Huomasimme, että meillä on aikalailla samanlaisia kokemuksia läheisen kuoleman jälkeisestä ajasta. Hänellä vielä kaikki on tuoreena mielessään, minulla jo ajan antamaa etäisyyttä. Jäinhän yksin reilut kaksi vuotta sitten. Hänenkin läheisensä kuoli nopeasti, lyhyessä ajassa siitä, kun sairaus huomattiin. Meillä on vain lohdutuksena se, ettei heidän tarvinnut kauaa kärsiä. Ja nykyajan sairaanhoidossa otetaan huomioon myös kivunlievittäminen hyvin. Ei enää pihtailla (jos ja kun kuuleman mukaan niin on joskus tehty) kivunlievityksen kanssa. Kyllä hoito on ollut hyvää, mutta jää sen kaiken läpikäymisestä mieleen trauma, jonka kanssa on elettävä lopun elämäänsä.
Elämä menee täysin uusiksi. Entisestä elämästä on jäljellä vain muistot, kuvat. On opeteltava ajattelemaankin eri lailla kuin ennen. Ennen voit keskustella toisen kanssa kaikesta, ottaa huomioon hänen mielipiteensä ja tunteensa; nyt sinun on itse tehtävä ratkaisut. Opeteltava aivan uudet rutiinit.
Aika auttaa, lieventää ja parantaakin.